Anni Kytömäki: teoksissani näkyy henkilökohtainen ekohistoria

Vuoden 2020 Finlandia-palkinnon voittaja Anni Kytömäki kertoo, miten luonto, ekologiset kriisit sekä ihmisen ja luonnon välinen yhteys näkyvät hänen teoksissaan.

Olen 15-vuotiaasta asti tukenut luontojärjestöjä ja koettanut tehdä mahdollisimman ekologisia elämäntapavalintoja. Luonnonsuojelu on myös osa työtäni kaunokirjailijana.

Romaanien kautta vaikuttaminen on hidasta ja epävarmaa, mutta omasta lukijankokemuksestani tiedän, että parhaimmillaan romaani voi muuttaa maailman – yksilön sisällä. Jos en olisi lukenut Jean Heglandin romaania Suojaan metsän siimekseen (1998) tai John Steinbeckin teosta Tuntemattomalle jumalalle (1982), henkilöhistoriani ja luontokäsitykseni olisivat muotoutuneet erilaisiksi.

Kaunokirjallisen teoksen ei kannata saarnata, koska silloin viesti helposti kääntyy itseään vastaan. Hyvä romaani virittää ajatuksia, auttaa näkemään toisin kuin ennen ja antaa voimaa jatkaa työtä niiden arvojen puolesta, jotka ihminen kokee tärkeiksi. Mielestäni romaanin tulee ottaa kantaa, mutta samalla sen on huomioitava maailman monimutkaisuus.

Kirjoittamiini kolmeen romaaniin on vaikuttanut oma ”ekohistoriani” eli kaikki, mitä olen pohtinut luonnosta ja luonnonsuojelusta. Ilmastonmuutoksesta teoksissa ei puhuta, koska tapahtumat sijoittuvat valtaosin 1850–1950-luvulle, jolloin ilmiötä ei vielä juuri tunnettu. Romaaneissani olen halunnut tutkia ihmiskunnan nyrjähtäneen elintavan syitä ja seurauksia eli taustoittaa ekokriisiä kokonaisuudessaan. Vaikka juonet ovat punoutuneet menneisyyteen, tarinat kommentoivat myös nykypäivää; tämän päivän haasteet kumpuavat aiemmista valinnoista.

Kultarinta: Katoava maailma metsissä

Esikoisromaanissani Kultarinnassa (2014) eletään 1900-luvun alkuvuosikymmeniä eli aikaa, jolloin teolliset hakkuut alkoivat yhä laajemmin vaikuttaa Suomen metsiin. Samalla koettiin muitakin muutoksia: monet ihmiset lähtivät maalta kaupunkeihin, tavaroita ryhdyttiin hankkimaan entistä useammin kaupasta, omavaraisuus väheni, siirryttiin kohti nykyaikaista kulutuskulttuuria.

Kun tein Kultarintaa varten taustatutkimuksia, hämmästyin sitä, että jo luonnon rajun hyötykäytön alkuhuuman aikaan oli ihmisiä, joiden mielestä kaikki ei kuulu vain omalle lajillemme. Sinnikkään vähemmistön ansiosta Suomeen saatiin ensimmäinen luonnonsuojelulaki vuonna 1923. Kultarinnassa kerron näistä aikansa toisinajattelijoista, varhaisista luonnonsuojelijoista: miten he selvisivät yhteisössä, joka edusti pitkälti erilaista arvomaailmaa. Kysymys on tuttu monille nykypäivän luonnonsuojelijoille.

Kultarinnassa seurataan ihmispäähenkilöiden lisäksi myös karhun elämäntaivalta. Teoksen nimikin viittaa karhuun, sillä kultarinta on otson ja mesikämmenen tavoin karhun vanha toisintonimi. Karhu esiintyy romaanissa biologisena olentona, omatahtoisena villieläimenä, mutta myös metsän symbolina. Lisäksi ihmispäähenkilön ja karhun välillä on tietty kohtalonyhteys.

Kivitasku: Elämän peruskallio

Toinen romaanini Kivitasku (2017) on sukutarina, jonka keskeinen tapahtumapaikka on Soutajainvuori-niminen kallio Itä-Suomessa. Kallion vaiheilla päähenkilöt syntyvät ja kuolevat, surevat, iloitsevat ja rakastavat. Tarina alkaa vuodesta 1849 ja päättyy vuoteen 2012.

Kivitaskun taustalla ovat ennen kaikkea lukuisat kallionlouhintaprosessit, joita seurasin ollessani töissä Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirissä. Usein jäin miettimään kahta suomalaista sananpartta: ”luottaa kuin kallioon” ja ”olla vuorenvarma”. Entisaikaan kalliot nähtiin ikuisuuden ja vahvuuden synonyymeinä, tyystin toisin kuin nykypäivän louhintalupahakemuksissa: kallioista puhutaan kiintokuutiometreinä, eräänlaisina raaka-ainevarastoina.

Yksinomaan Suomessa käytetään kiviaineksia vuosittain noin 16 tonnia jokaista ihmisasukasta kohti. Koen kallionlouhinnan toimintana, joka sekä vertauskuvallisesti että konkreettisesti vie maata ihmiskunnan jalkojen alla. Louhinta kertoo siitä, että elämme väärällä tavalla hetkessä: miljardien vuosien luonnonhistoria murskataan lyhytaikaiseen kulutukseen. Näihin seikkoihin halusin Kivitaskulla ottaa kantaa.

Romaanissa kalliot rinnastuvat myös ihmisen psyykeen. Eräs päähenkilöistä joutuu kokemaan 1900-luvun puolivälin psykiatrian radikaaleimman ”hoitomuodon” eli lobotomian. Karkea aivoleikkaus vaikuttaa ihmiseen yhtä peruuttamattomasti kuin louhinta peruskallioon.

Margarita: Ihminen ja simpukka samaa juurta

Uusin romaanini Margarita (2020) sijoittuu pääosin jälleenrakennusaikaan 1950-luvulle. Pasifistina olen aina surrut sitä, että kun toinen maailmansota päättyi, rauha ei ulottunut metsiin. Sodanjälkeisessä Suomessa alkoivat suuret hakkuut, sillä sotakorvaukset oli maksettava ja evakkoperheet asutettava. Lisäksi metsäteollisuuden avulla haluttiin Suomeen ulkomaanvaluuttaa, jolla kohotettiin aineellista elintasoa.

Taustatutkimuksia tehdessäni kiinnostuin siitä, että vielä 1950-luvulla metsäkeskustelu oli toisenlaista kuin nykyään. Samat ihmiset saattoivat olla mukana edistämässä massiivisia hakkuita ja uusia luonnonsuojelualueita. Sodan jälkeen osa Suomen kansallis- ja luonnonpuistoista oli jäänyt rajan taa, joten metsäteollisuuden jälleenrakentamisen lisäksi haluttiin jälleenrakentaa myös luonnonsuojelualueverkosto. Margaritan keskeisellä henkilöllä on tällainen kaksoisrooli: Antti Kairamaa, sydämeltään luonnonsuojelija, joutuu työssään suunnittelemaan avohakkuita. Uskon, että työn ja omien arvojen ristiriita on teema, josta keskustellaan tulevaisuudessa yhä taajemmin.

Tärkeä hahmo romaanissa on myös jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera). Laji on kiehtonut minua pitkään. Jokihelmisimpukoita on ollut olemassa jo dinosaurusten aikaan. Kymmenien miljoonien vuosien kuluessa simpukat ovat selviytyneet lukuisista ekokatastrofeista – myös kuuluisasta asteroidi-iskusta, joka 65 miljoonaa vuotta sitten tappoi dinosaurukset sukupuuttoon. Vasta viimeisten 100 vuoden aikana jokihelmisimpukat ovat ajautuneet ahdinkoon, kun ihmiset ovat ruopanneet, padonneet ja lianneet niiden kotivirtoja. Nykyään laji on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.

Margaritassa jokihelmisimpukka joutuu vaaraan, kun avohakkuut etenevät sen reviirin ääreen, metsäpurolle. Mitä ihmiskunnasta kertoo se, että jokihelmisimpukoiden 100 miljoonan vuoden taival uhkaa meidän takiamme katketa? Tästä kysymyksestä en ole päässyt eroon edes liki 600-sivuisen romaanin kirjoitettuani.

Kuten Kultarinnassa, myös Margaritassa eläinpäähenkilö esiintyy omana biologisena itsenään mutta myös symbolina. Simpukka vertautuu ihmispäähenkilö Senniin, joka on luonteeltaan introvertti: simpukan tavoin hän tarvitsee kuorta selviytyäkseen. Tällaisten rinnastusten kautta haluan tuoda esiin sitä, että ihmiseen pätevät samat lainalaisuudet kuin muihinkin eliöihin.

Kolme romaaniani ovat ensi sijassa ihmisten tarinoita, sillä ihmisiä olemme, sekä kirjailija että lukijat. Metsät, suot, järvet, meri, kalliot ja luonto kaikkineen hengittävät silti jatkuvasti riveillä ja rivien välissä. Teosteni sanoma on, että ihminen on osa luontoa, ei sen yläpuolella. Meidän on jätettävä tilaa kaikille muillekin, jotka maapallolla ovat ja elävät.

Anni Kytömäki, kirjailija.
Kuva: Liisa Valonen